Nauru on mukava asia. Olen huomannut. Hyvällä vitsillä saadaan pahinkin mököttäjä nauramaan, ja sellaiset jotka helposti nauravat. Pidän ihmisten hauskuuttamisesta, ja opin yhdeltä parhaista ystävistäni koko ajan hauskoja sutkautuksia.
Saatan joskus vain repeillä itsekseni, kun muistelen jotakin juttua.

Sanotaan, että nauru parantaa. Toivon sen oikeasti parantavan, sillä monia ja monia on tälläkin hetkellä todella sairaana, joilla on vain muutama kuukausi aikaa elää. Kuvitella, jos makaisin jossain sairaalassa, aivan yksin, ja joutuisin vain miettimään sitä, että kohta lähden, kohta en ole täällä. En näe enää ikinä rakkaita ihmisiä, enkä muutakaan. Mielestäni näiden ihmisten pitäisi ottaa elämästä irti kaikki minkä pystyisivät. Käydä viimeisen kerran perheen kanssa picnikillä, tai puistossa. Nauraa rakkaiden kanssa.

Koulussa, kun joku nauraa toisen vitsille kesken tuntia, on joidenkin mielestä häiritsevää. Minun mielestäni ei ole. Kaikkien pitää saada nauraa, jos huvittaa. Luokallamme on useita hassuja tyyppejä, joista irtoaa hyvää läppää. On aika rentouttavaa, kun kesken matikan tunnin joku sanoo jotakin hauskaa. Silloin luonnollisesti kaikki nauravat. Jälkeen päin sitten muistellaan, että mitäs hauskaa sekin taas sanoi.

Nauruakin, valitettavasti, on monenlaista. Voin vain kuvitella, miltä ensiluokkalaisesta tuntuu, kun vastaa vaikka ensimmäisellä tunnilla väärin, ja kaikki nauravat. Saattaa myös naurajista tuntua pahalta, kun saadaan pelkästään naurusta haukut. Mutta saadaanpa ainakin aiheesta.

Onhan sitä yleistäkin naurua. Joku istuu yksin kotonaan tietokoneen edessä ja hihittelee yksikseen jollekkin.
Kerran, kaverini kysyi minulta mesessä, että olenko outo, kun hihittelen täällä yksinäni.
Vastasin, että et ole.